Gutenbergin aikakaudelta Googlen kaudelle

Viime kuukausina on eri puolilla nettiä voinut törmätä artikkeleihin, joissa väitetään bloggausta kuolleeksi ilmiöksi. Blogien kirjoittamisen sijaan aikaansa seuraavan nettikansalaisen pitäisi kuluttaa aikaansa esimerkiksi podcasteja tekemällä ja seuraamalla. Monet tunnetut bloggaajat upottavat nykyään blogeihinsa videokatkelmia, joiden ansiosta tekstin ohella tietokoneruudulle ilmestyy puhuva pää.

Viihdyttävän tai vakuuttavan videon tuottaminen on kuitenkin vielä vaikeampaa kuin vakuuttavan tekstin kirjoittaminen. Monille nimittäin jo lyhyen nettiartikkelin tai vaikkapa hiukan muodollisemman sähköpostiviestin kirjoittaminen tuottaa suuria vaikeuksia. Yllättävän usein sähköpostilaatikkooni tuleekin yrityksiltä viestejä, joiden vakuuttavuus kärsii huolimattomasta kielenkäytöstä tai vakavammista kielivirheistä. Jos epäilet viestintätaitojasi, suosittelen sinua tarttumaan Katleena Kortesuon mainioon kirjaseen Tekstiä ruudulla: Kirjoitamme verkkoon (Infor Oy, 2009). Kortesuon kirja käsittelee tekstimuotoista verkkoviestintää varsin laajasti. Verkkotekstien erityispiirteet tulevat lukijalle tutuksi, samoin intranetin luonne sisäisen viestinnän välineenä.

Usein yritysten julkisten verkkosivujen tekstit ovat varsin hyvin kirjoitettuja. Niiden kirjoittamisesta vastaavat usein ammattimaiset kirjoittajat. Monessa yrityksessä ongelmat keskittyvätkin sähköpostiviestintään. Usein yrityksillä ei ole selkeitä käytäntöjä ja kirjallisia ohjeita, joita kaikkien työntekijöiden tulisi noudattaa ulkoisessa tai sisäisessä viestinnässä. Tämän vuoksi viestien tyyli, kieli ja rakenne horjuvat eikä tiedusteluihin vastata riittävän nopeasti.

Todennäköisesti tämänkin blogin tekstien laatu vaihtelee. En viitsi useinkaan hahmotella tekstejä etukäteen, en suunnittele postauksen pituutta tai muistele pilkkusääntöjä jokaisen virkkeen kohdalla. Syyllistyn usein myös blogibluffiin korjailemalla aikaisemmin kirjoittamieni juttujen kieliasua. Jos vanhan jutun kieliasussa jokin häiritsee minua, häiritsee se todennäköisesti myös ainakin osaa lukijoistani. Tänä Photoshopin ja Blogspotin aikakautena ei lukija voi enää luottaa sen paremmin painetun kuvan totuudenmukaisuuteen kuin julkaistun tekstin muuttumattomuuteen. Yhtä kaikki, kirjoitettu teksti pysyy myös Googlen aikakaudella tärkeänä viestintämuotona.

Kaikesta päätellen myös omilla kirjoituksillani on jotain arvoa ainakin joillekin lukijoille, sillä blogille on kertynyt pienehkö vakituisten lukijoiden joukko. Tämä joukko ei näytä katoavan, vaikka olen viime aikoina hidastanut blogin ilmestymistahtia kolmesta viikottaisesta jutusta yhteen juttuun. Puolen vuoden aikana myös blogini luonne on muuttunut. Alussa kirjoitin lähinnä tietoartikkeleita, joiden tarkoituksena oli opastaa lukijoita pystyttämään pienimuotoista verkkobisnestä. Viime viikkoina artikkelini ovat olleet luonteeltaan lähinnä kolumneja, liuskan mittaisia näkökulmia Internetin maailmaan. Uudistuminen ja muuntuminen tuntuu luonteenomaiselta tälle ilmaisumuodolle -- minunhan ei tarvitse sen paremmin miellyttää tilauksestaan maksavia asiakkaita kuin mainostajiakaan.

Toisen webin jalanjäljillä

Web 2.0 on ilmaisu, johon jokainen Internetiä seuraava on varmasti törmännyt viime vuosien aikana. Harva kuitenkaan tietää, että kyseessä on amerikkalaisen O'Reilly-kustantamon kehittämä käsite. Viisi vuotta sitten O'Reilly nimittäin tarvitsi uutta kuumaa yksinkertaistusta, jonka avulla dotcom-kuplan jälkeiselle maailmalle voitiin myydä entistä kalliimpia konferensseja, koulutusta ja kirjoja.

Tämän opin Mikko Tirrosen kiinnostavasta kirjasta Web 2.0. Verkon numerologia (BTJ Kustannus, 2008), joka esittelee viime vuosina tapahtunutta Internetin palveluiden kehitystä ja muutosta -- yksisuuntaisen sisällöntuotannon muuttumista sosiaalisesti tuotetuiksi sisällöiksi, ohjelmistojen muuttumista verkkoselaimen kautta käytettäväksi ja digitaalisen tiedonjakamisen yleistymistä. Pidin varsinkin kirjan alkuosasta, jossa Tirronen esittelee Web 2.0 -käsitteen historiaa, verkon anatomiaa, uusia ohjelmistoratkaisuja ja sosiaalisen Internetin eri ilmenemismuotoja.

Valitettavasti en löytänyt kirjasta juurikaan uusia ideoita sille, kuinka Internetissä voisi rahastaa lukijoita ja käyttäjiä. Verkon käyttäjät odottavat saavansa palvelut ilmaiseksi käyttöönsä, eikä palveluita usein ole alunperin suunniteltukaan ansaintamielessä. Ansaintamalleina esiin nousevat lähinnä mainokset, palveluiden maksulliset lisäominaisuudet ja paljon käyttäjiä keränneen ilmaispalvelun myyminen jollekin Googlen kaltaiselle suurelle toimijalle.

Kirjan loppuosassa kirjoittajan ote muuttuu melko selvästi. Alkuosan asiallisen ja varsin tasapuolisen käsittelyn jälkeen kirja muuttuu voimaantuneiden käyttäjien voiman esittelemiseksi sekä jonkinlaisen anarkistisen utopian ja vapaan jakamisen ylistykseksi. Osin tekstiä onkin vaikea erottaa Piraattipuolueen kannattajien kirjoituksista.

Itse tunnustan olevani sillä tavalla vanhanaikainen, että luotan ammattitaitoon laadun takeena. Vaikka verkon käyttäjistä löytyykin eri alojen ammattilaisia, on näitä vaikea saada luomaan esimerkiksi laadukasta verkkolehteä. Suomalainen kansalaisjournalismikin lienee parhaimmillaan vain Lehden kaltaista satiiria, joka ei usein osu Pahkasikaa paremmin kohdalleen. Taloudellisten kannustimien puuttuessa harva ammattilainen viitsii tuottaa kuluttajille maksuttomia sisältöjä kulutettavaksi.

Jollain tavalla minua jäi ihmetyttämään myös se, että Tirronen tuntuu toivovan, että perinteiset tiedotusvälineet maksaisivat webin käyttäjille nykyistä useammin palkkioita esimerkiksi lähetetyistä kuvista. Helsingin Sanomien tapa edellyttää kattavien uudelleenjulkaisuoikeuksien siirtyminen kustantajalle tuntuu hänestä niinikään epäilyttävältä. Kuitenkin kansalaisilla pitäisi olla oikeus vapaaseen datan jakamiseen tietoverkoissa - miksei tätä voitaisi sallia myös kaupallisille toimijoille?

Maailman muuttuminen näyttää väistämättömältä. Muutokseen voi suhtautua innostuneesti tai pessimistisesti, enkä itse osaa vielä oikein näkökulmaani valita.

Kaiken immateriaalisen maksuttomuuden kaipuu tuntuu johtavan siihen, että mainosviestejä alkaa tunkeutua eteemme yhä uusissa paikoissa. Lisäksi piraattien sitoutuminen kivikautiseen omaisuuskäsitykseen, jossa vain fyysisiä objekteja voi omistaa, tuntuu loogisesti johtavan yhä suurempaan tavarantuotantoon. Tämän vastineeksi Web 2.0 lupaa meille vapaiden sisältöjen runsaudensarven. Parhaimmillaan maksuttomat sisällöt ovat laadukkaita, mutta valitettavasti määrä tai vapaus ei tässäkään tapauksessa ole laadun tae.

Kun suuri osa kuluttajista tuntuu olevan tyytyväinen maksuttomiin palveluihin, oli sitten kyse mainosrahoitteisesta televisiosta tai ilmaisjakelulehdistä, muodostuu maksullisten palveluiden kysyntä aikaisempaa pienemmäksi. Tämä taas johtaa sekä tilaushintojen nostamiseen että lehtikuolemiin.

Kehitys saattaa parantaa kuluttajien hyvinvointia puhtaasti taloudellisessa mielessä, mutta itse jään kaipaamaan perinteistä laadukasta tiedonvälitystä. Tässä suhteessa taidan kuulua katoavaan vähemmistöön.

Blogi kirjaksi - kannattaako?

Kuten jo viime viikolla mainitsin, blogiin perustuvan kirjan kirjoittaminen on yksi keino saada blogi rahastetuksi. Mainitsin myös, että tietokirjallisuudella ei oikein lyö leiville.

Myös kaunokirjallisuuden kirjoittamisen kannattavuuden kanssa on vähän niin ja näin - Suomessa täytyy myydä Sofi Oksasen tai Ilkka Remeksen lailla päästäkseen kunnon ansioille. Vai löytyisikö esimerkiksi Suomen kulttuurirahastolta rohkeutta alkaa tukea kaunokirjallisen blogin kirjoittamista?

Blogin muoto aiheuttaa omia haasteitaan kaunokirjallisen teoksen kirjoittamiselle. Blogin kirjoitukset lähtevät helposti rönsyilemään omille teilleen, ja yhtenäisen juonen rakentaminen olisi varmasti vaikeaa.

Kun ajatus blogiromaanista on hylätty, jäävät jäljelle runot ja novellit. Runoblogin voit unohtaa välittömästi - runokokoelmien myynti Suomessa on marginaalista.

Novellien kirjoittaminen blogimuodossa voisi kuitenkin onnistua. Tällöin pitäisi blogiin saada ainakin yksi novelli viikossa. Naistenlehtien tapaiset jatkokertomuksetkin saattaisivat toimia blogimuodossa.

Mieleeni tuli vielä yksi rohkeahko ajatus: Sata naista -blogin ideaa mukaillen kirjoitettu eroottisia novelleja sisältävä blogi voisi saavuttaa laajan lukijakunnan. Mallia voisi ottaa esimerkiksi lontoolaisen ilotytön Belle de jour -blogista.

Mikäli aikuisviihteellinen blogi ei koskaan päätyisi kirjaksi asti, voisi bloggaaja tarjota kirjoituksiaan naisten- tai miestenlehdille - aivan rohkeuden asteesta riippuen.

Aikuisviihteen kirjoittamisessa on kuitenkin yksi ongelma bloggaajan kannalta: Googlen AdSense -mainosohjelma kieltää mainosten asettamisen sivuille, joiden siveellisyyden kanssa on vähän niin ja näin. Tiettävästi Google on tässä suhteessa varsin ankara, joten mahdollisesti hyvin tuottavaa mainostiliä ei kannata riskeerata aikuisviihteen kanssa seikkailemalla. Toivottavasti Google ei kuitenkaan pidä tätä artikkelia liian rohkeana.