Toisen webin jalanjäljillä

Web 2.0 on ilmaisu, johon jokainen Internetiä seuraava on varmasti törmännyt viime vuosien aikana. Harva kuitenkaan tietää, että kyseessä on amerikkalaisen O'Reilly-kustantamon kehittämä käsite. Viisi vuotta sitten O'Reilly nimittäin tarvitsi uutta kuumaa yksinkertaistusta, jonka avulla dotcom-kuplan jälkeiselle maailmalle voitiin myydä entistä kalliimpia konferensseja, koulutusta ja kirjoja.

Tämän opin Mikko Tirrosen kiinnostavasta kirjasta Web 2.0. Verkon numerologia (BTJ Kustannus, 2008), joka esittelee viime vuosina tapahtunutta Internetin palveluiden kehitystä ja muutosta -- yksisuuntaisen sisällöntuotannon muuttumista sosiaalisesti tuotetuiksi sisällöiksi, ohjelmistojen muuttumista verkkoselaimen kautta käytettäväksi ja digitaalisen tiedonjakamisen yleistymistä. Pidin varsinkin kirjan alkuosasta, jossa Tirronen esittelee Web 2.0 -käsitteen historiaa, verkon anatomiaa, uusia ohjelmistoratkaisuja ja sosiaalisen Internetin eri ilmenemismuotoja.

Valitettavasti en löytänyt kirjasta juurikaan uusia ideoita sille, kuinka Internetissä voisi rahastaa lukijoita ja käyttäjiä. Verkon käyttäjät odottavat saavansa palvelut ilmaiseksi käyttöönsä, eikä palveluita usein ole alunperin suunniteltukaan ansaintamielessä. Ansaintamalleina esiin nousevat lähinnä mainokset, palveluiden maksulliset lisäominaisuudet ja paljon käyttäjiä keränneen ilmaispalvelun myyminen jollekin Googlen kaltaiselle suurelle toimijalle.

Kirjan loppuosassa kirjoittajan ote muuttuu melko selvästi. Alkuosan asiallisen ja varsin tasapuolisen käsittelyn jälkeen kirja muuttuu voimaantuneiden käyttäjien voiman esittelemiseksi sekä jonkinlaisen anarkistisen utopian ja vapaan jakamisen ylistykseksi. Osin tekstiä onkin vaikea erottaa Piraattipuolueen kannattajien kirjoituksista.

Itse tunnustan olevani sillä tavalla vanhanaikainen, että luotan ammattitaitoon laadun takeena. Vaikka verkon käyttäjistä löytyykin eri alojen ammattilaisia, on näitä vaikea saada luomaan esimerkiksi laadukasta verkkolehteä. Suomalainen kansalaisjournalismikin lienee parhaimmillaan vain Lehden kaltaista satiiria, joka ei usein osu Pahkasikaa paremmin kohdalleen. Taloudellisten kannustimien puuttuessa harva ammattilainen viitsii tuottaa kuluttajille maksuttomia sisältöjä kulutettavaksi.

Jollain tavalla minua jäi ihmetyttämään myös se, että Tirronen tuntuu toivovan, että perinteiset tiedotusvälineet maksaisivat webin käyttäjille nykyistä useammin palkkioita esimerkiksi lähetetyistä kuvista. Helsingin Sanomien tapa edellyttää kattavien uudelleenjulkaisuoikeuksien siirtyminen kustantajalle tuntuu hänestä niinikään epäilyttävältä. Kuitenkin kansalaisilla pitäisi olla oikeus vapaaseen datan jakamiseen tietoverkoissa - miksei tätä voitaisi sallia myös kaupallisille toimijoille?

Maailman muuttuminen näyttää väistämättömältä. Muutokseen voi suhtautua innostuneesti tai pessimistisesti, enkä itse osaa vielä oikein näkökulmaani valita.

Kaiken immateriaalisen maksuttomuuden kaipuu tuntuu johtavan siihen, että mainosviestejä alkaa tunkeutua eteemme yhä uusissa paikoissa. Lisäksi piraattien sitoutuminen kivikautiseen omaisuuskäsitykseen, jossa vain fyysisiä objekteja voi omistaa, tuntuu loogisesti johtavan yhä suurempaan tavarantuotantoon. Tämän vastineeksi Web 2.0 lupaa meille vapaiden sisältöjen runsaudensarven. Parhaimmillaan maksuttomat sisällöt ovat laadukkaita, mutta valitettavasti määrä tai vapaus ei tässäkään tapauksessa ole laadun tae.

Kun suuri osa kuluttajista tuntuu olevan tyytyväinen maksuttomiin palveluihin, oli sitten kyse mainosrahoitteisesta televisiosta tai ilmaisjakelulehdistä, muodostuu maksullisten palveluiden kysyntä aikaisempaa pienemmäksi. Tämä taas johtaa sekä tilaushintojen nostamiseen että lehtikuolemiin.

Kehitys saattaa parantaa kuluttajien hyvinvointia puhtaasti taloudellisessa mielessä, mutta itse jään kaipaamaan perinteistä laadukasta tiedonvälitystä. Tässä suhteessa taidan kuulua katoavaan vähemmistöön.